Kesätyöt on ohi ja valmistaudun reiliin vanhempieni luona. Papan kootut top 3:

"Ota Kuortin tekemä puukko. Siinä on kaulahihna."

"On meillä tuolla perunoitakin. Ota perunoita."

"Muista ottaa pesuainetta. Kun mää lähin ensimmäistä kertaa reilille, mulla ei ollu mukana mitään. Seuraavalla kerralla oli sentään laukku."

Puukon ja perunoiden sijasta huolin matkaan kaksi säänpieksemää pokkaria, rinkan, vadelmia ja muita eväitä. Huomenna Iina ja minä lähdetään lautalla Ruotsiin ja sieltä kohti etelää. Palataan syyskuuksi pedagogisiin. Hyvää loppukesää siis, kaikki karvaiset lukijani!

Ei tässä oikeastaan muuta kuin että...



...joskus ei vaan oo maailmassa parempaa asiaa kuin päiväkahvi. Kookos- ja inkiväärikeksit on Ruohonjuuresta.

Pääsin pedagogisiin, musta tulee ope. Jahuu.

Mikä surkee luuseri! Vietettiin hyvää iltaa Sorsapuistossa eilen Mikan, Anun ja Jannen kanssa, ja viini oli hyvää, vaikka maksoi vain 6 euroa. Yhdeksän aikaan illalla tulin kotiin "hakemaan villapaitaa", nukahdin sängylleni ihan nurinkurin ja heräsin yhdeltä yöllä. Puhelin oli soinut kerran jos toisenkin, mutta herättyäni bileet oli jo ohi. Kauhean kiva, että teen kaikki pöljyydet aina juuri niiden ihmisten todistaessa, jotka varmasti ei koskaan anna niiden unohtua.

Aamulla heräsin jostain syystä mielessäni elävä muisto siitä, miltä veriletut maistuu. Ei auttanut krapulaan. Meillä kävi tv-lupatarkastaja ja keräkaali juuttui jääkaapin hedelmälootaan. Olen istunut ja maannut ja haaveillut. Älytön epäjärjestelmällinen pää. Äänestin Johanna Sumuvuorta, kun meillä synkkasi Ylen vaalikoneessa.

Kesäkuu möllöttää edessä epämääräisenä.  Heinäkuussa pääsen sentään Prahaan, lasken jo päiviä. Teen töitä siellä kaksi viikkoa, ja niiden välisenä viikonloppuna aion nauttia niin, että raajat tippuu. Ansaitsen sen. Ehkä. Omasta mielestäni. Vaikken ansaitsisi, niin nautin silti.

Palasin tosiaan Saranskista. Hyvä olla kotona, ja hyvä oli kokemus. Tuli olo, että kyllä, minusta tulee opettaja. Yritin todistella sitä myös kasvatustieteiden ope-Idolsissa 19. päivä. Puhuin itteni ihan pussiin ja lätisin liikaa, ja jos mua ei oteta, heittäydyn jyrkänteeltä keksin jonkun tosi tosi hyvän suunnitelma B:n syksyksi. 



(Ykski tonttu riemuitsi Tolstoi-junassa 16. toukokuuta 2009.)

Lienenkö paskin bloginpitäjä? Neljä päivää jäljellä Saranskia, ja edellisen mammuttientryni jälkeen en ole kirjoittanut mitään.

Sanoin tänään hyvästit toiselle vuosikurssille. Pidettiin pieni keskustelukoe vähän vanhan kunnon venäjänopettajani Tapio Soinin tyyliin, joskin vähemmän spontaanisti – kamppailuistani huolimatta noin kolmasosalle kakkoskurssin joukosta on edelleen lähes mahdotonta reagoida esitettyyn kysymykseen, joten mun oli pakko antaa niiden vähän suunnitella keskusteluaan etukäteen. Ihan siedettävästi se menikin. Myöhemmin otettiin ulkona ryhmäkuva, ja kaikki tytöt halusi ottaa mun kanssa kahdestaan poseerauskuvan. Ymmärtänette, miten viehättävä on mahdollista olla lähes kolmenkymmenen asteen helteessä suorassa auringonpaisteessa, kun kameraa tungetaan naamaan ja lapsuudesta saakka sexybabyposeeraukseen tottunut 18-vuotias keikistelee vieressä. Huomenna mulla on viimeinen tunti ihanan kolmosvuosikurssin kanssa, nyyh!

Olen opiskellut pari viime viikkoa ersää ja se on sikacoolia. Olisi ollut ihan kiva aloittaa aikaisemmin, mutta se jotenkin jäi, kunnes pari viikkoa sitten laitoksen johtaja, herra ja pomo ja vironopettajani Lembitin vanha kamu Mihail Mosin myrskysi laitokselle ja syyllisti kaikkia siitä, ettei mua ole laitettu opiskelemaan ersää, ja järjesti mulle yksityisopettajaksi tormakan Nina Afanasevna Agafonovan, joka opettaa mua nyt osapuilleen joka päivä. Olen tosi laiska kieltenopiskelija, mutta on kiinnostavaa bongailla ersän ja suomen yhtäläisyyksiä. Lempisanojani ja -ilmauksiani ovat tähän mennessä mm.:

Sasasa = Aion ottaa hänet kiinni.
Od. = Hän on nuori.
Tamperestä. = Hän on Tampereelta.
Kudosolin. = Olin kotona.
Stol alolin. = Olin pöydän alla.

Viime lauantaina täällä juhlittiin Voitonpäivää. Liikuin väkijoukoissa häviäjäpuolen salaisena agenttina. Venäläiset niin osaa hommansa, kun on aika järjestää juhlat! Koin päivän aikana mm.:

- Miliisien, sotilaiden ja hiukka pelottavien uniformunuorten paraatin (tytöillä oli uniformu, hiuksissa rusetti ja jalassa korkokengät).
- Vapisevia veteraaneja. Näyttivät ihan samalta kuin Suomessakin. Näin myös, kun vapisevia veteraaneja kyydittiin UAZ:eilla. En tiennyt niiden olevan jotain UAZ:eja ennen veljieni innostuneita Facebook-kommentteja.
- Tolkuttomasti ilmapalloja ja lippuja ja karnevaalihumua ja -huisketta.
- Jättiläismäisiä sodanaikaisia propagandajulisteita kiinnitettynä sankarimuistomerkin taakse, jonka ympärillä seremoniat käytiin.
- NL-musaa jättimäisistä kaiuttimista giganttisen kovaa.
- Lapsia, jotka päästivät rauhankyyhkyt lentoon. Hihityttämään tuppasi vähän se, että osa linnuista oli oikeaoppisen valkoisia ja osa ihan rivipuluja.
- Konsertteja ja tanssia ulkoilmalavoilla. Jumaliste että ihailen jokaista, joka oikeasti pystyy tanssimaan ripaskaa! Sopii yrittää, jos kuvittelette paljon jalkalihaksistanne.
- Ilotulituksen. Eikä se ollut mikään Tampereen uudenvuodenpöräytys. Diggailin muun muassa tähden- ja sydämenmuotoisia raketteja ja koko touhun päättävää monen sekunnin mittaista kultasadetta.

Otin paljon valokuvia paraatista ja seremonioista ja ilmapalloryöpystä ja söpöistä pikkulapsista ja lippujen hulmunnasta ja kärvensin dekolteeni auringossa ja ihmettelin, kuten vappunakin, Stalin-kultteilua. Mikä vittu siinä oikeasti on? Eikö se nyt ole vähän kurjaa, jos listii miljoonia ihmisiä? Ymmärrän ihan hyvin, että monet mököttää Neuvostoliittoa takaisin, mutta että Stalin? Give me a break.

Vappu oli hyytävän kylmä ja kesken päivän kaikki humuyritykset keskeytti järkyttävä vaakasuora jääsade. En juhlinut juurikaan – kävin Bogin kanssa kaupungilla kävelemässä ja ihmettelemässä ja valokuvaamassa sosialistien kohtaamista Leninin patsaalla ja jättimäisiä puhallettavia eläinhahmoja Puskinin puistossa, mutta tuuli pisti meidät aika äkkiä kantapaikkaamme Time Outiin (perinteinen venäläinen nimi?) juomaan teetä, ja kun tulimme sieltä ulos, taivas oksensikin jo hyhmää. Vappu meni siis vähän ohi. Olen kohdannut Time Outissa Venäjän-aikani kaksi ainoaa (!) känniääliötä. Ulkomaankieltä puhuvat tytöt kiinnostivat molempia kovasti, kun taas henkilökuntaa ei kiinnostanut ulkomaankieltä puhuvien tyttöjen ahdinko, mikä johti siihen, että ulkomaankieltä puhuvat tytöt maksoivat laskunsa aika pirun äkkiä ja liukenivat. Känniääliöllä en siis tarkoita humalaista ihmistä ylipäänsä: totta kai olen nähnyt vaikka sun minkälaista torppansa eteen kuukahtanutta pappaa. Känniääliön tunnistaa siitä, että se liimautuu, tuijottaa limaisesti ja tulee liian lähelle eikä mene pois, vaikka millä ulkomaankielellä ja epävenäjällä ja ersällä ja suomella ja unkarilla yrittäisit sitä pyytää poistumaan. Laskun maksaminen nopeasti on muuten huomattavan hankalaa, jos tuntuu epämukavalta tytötellä ihmisiä. Kahdesta känniääliöstä pahempi oli niin ahdistava, että oli pakko huutaa devushkaa, mutta ylipäänsä se on ollut yksi minun ja Bogin suurimpia haasteita täällä tottua siihen, että naispuolisen asiakaspalvelijan (ja asiakaspalvelijat on useimmiten naisia) huomion kiinnittääkseen pitää osata töräyttää ”Tyttö!” tai ”Nainen!” – sydämistyin vallan, kun oltiin taidemuseossa, ja henkilökunnan jäsen puhutteli Nina Afanasevnaa ”naiseksi”. Toivottavasti olen onnistunut opettamaan kursseillani ainakin sen, että Suomessa ei sitten tytötellä ketään. Opiskelijoita tuppasi se vähän huvittamaan, että suomen kielessä ollaan kohteliaita puhumalla itsestä mieluummin kuin toisesta (”antaisitko” vrt. ”saisinko”).

Perjantai-iltana seitsemän jälkeen lähtee junani Moskovaan. Se on hämmentävän pian, ja on haikeaa sanoa heihei opiskelijoille, mutta muuten musta on ihana tulla kotiin. Kohtelin Prahan-jälkeisangsteissa Tamperettani suorastaan rottamaisen huonosti ja aion nyt olla sille kaikin puolin kivempi ja parempi. Munhan oli tosiaan tarkoitus olla täällä vähän kauemmin, mutta minkäs teet kun kutsumus kutsuu – mulla on se kirottu pedagogisten pääsykoe tiistaina 19. päivä, eikä mun sen jälkeen ole enää järkeä matkustaa kahta päivää tänne takaisin, kun ehtisin opettaa ehkä viikon ennen tenttikauden alkua. Alunperin mainostettu neljä kuukautta harjoittelua kutistui siis passi-, viisumikutsu- ja pedagogissähellyksen takia tasan kahteen kuukauteen. Käy kai tää näinkin. On koti-ikävä, ja sunnuntaina joskus puolenpäivän jälkeen tms. olen seisova pöllämystyneenä ja junannuhjuisena Tampereen rautatieasemalla miettimässä, miten laukku kaikkine Mordvan ensyklopedioineen siirtyisi Amuriin. Ongelman ratkettua aion mm.:

- Pussailla meidän kotinettiä.
- Pussailla pyykinpesukonetta.
- Pussailla vesijohtovettä.
- Pussailla Iinaa, Eevaa, Anuukkelia ja Jannea. Beware.

...mulla on nuha.



Olisinpa jo junassa. Junassa on hyvä, koska en voi siellä ollessani vaikuttaa mihinkään, ja silti koko ajan tapahtuu, maisema hulisee ohi ja erilaiset kaupungit.

Talvi vuonna 2009 on maailman pisin. Järkyttävää paskaa, tuherrusta, pään lepuuttamista lukusalin pöydällä kalmanvalossa, katteettomia unelmia ja asioiden ajattelun välttelyä. Poispääseminen on lempipuuhaani:



Pariisissa oli aurinko ja Iina. Olen halpalentopahis ja kaikkien tekopyhien äiti, mutta ai että tarvitsin juuri nyt matkaa. Oli niin hyvä olla ja juoda kahvia puistossa iltapäiväauringossa ja katsoa kiireettömyyttä ja puhua puhua puhua ja kävellä ja äimistellä. Mulla on kolme kaupunkia, joista olen saanut pienenpienen makoisan siipaleen ja joihin ehdottomasti tahdon takaisin: Lontoo, Pietari ja Pariisi.



Berliinissä oli sade ja kodintuntu. Matkustin sinne yöbussilla Pariisista 14 tuntia, mikä ei tuntunut missään, koska olen monessa liemessä keitetty bussimatkalainen. Oli kivaa pitkästä aikaa matkustaa niin, että välimatka tuntuu. Vietin kolme ihanaa päivää Praha-ihmisteni kanssa eikä me tietenkään tehty yhtään mitään.



Heike oli ihana. Se on aina. Parasta koko Berliinissä oli lillua sängyllä Heiken kanssa ja puhua pojista.

Seuraavaksi Venäjä. Opettakaa joku mut olemaan innoissani enemmän kuin peloissani.

Aamu, päivä, ilta, turtuu, puutuu, matkakuume, lopu jo tyhmä talvi!

1. Pick 15 of your favourite movies.
2. Go to IMDB, and find a quote from each film.
3. Post them here for everyone to guess.
4. Strike it out when someone guesses correctly; put who guessed it and the movie.
5. No googling.

( Täältä pesee. )

Toivottavasti ei unohtunut mitään kaikista tärkeintä.

Mulla on aina syyllinen olo, etten tee riittävästi, ja haluan siitä eroon right now & tonight baby yeah. Ärsyttäääää. Inhoan odottamista, hengaamista, epävarmuutta ja sitä, että vain yhtenä aamuna seitsemästä on pakko herätä.

Tänään istahti joku tyyppi Linnan ruokalassa pöytääni ja alkoi jutella, vaikka olin rakentanut normaalin laukku, tarjotin ja lehti -barrikadin niin, että vien yhden paikan sijasta lähimmät kolme. "Moi saako tähä istua? Mä aion sit jutella sulle. Mitä sä teet?" Musta se oli yllättäen oikein kivaa, vaikken yleensä tykkää syödä ihmisten kanssa, joita en tunne. Jutteleminen on mukavaa ja sitä saisi tehdä enemmän.

Aamulla tulin Aleksin Kiven kadun Vapaa-Valinnasta (halusin henkselit, ostin puhdistusemulsiota - ja inhoan muuten sanaa emulsio), jonne mennään jyrkkiä liukuportaita alas. Portaiden yläpäässä seisoi keski-ikäinen nainen ja epäröi. Kysyin, voinko auttaa jotenkin, koska tätiparka näytti aivan häkeltyneeltä. Se naurahti melkein itkuisella äänellä, sanoi "en minä uskalla mennä tuosta", kääntyi ja porhalsi ulos. Mitä tästä opimme? Kannattaa tehdä pelkäämiään asioita ennen kuin ne saavat giganttiset mitat. Harmitti jälkeenpäin, etten ehtinyt auttaa tätiä liukuportaisiin, kun se pakeni niin äkkiä. Olis tullut hyödyllinen olo.

Tamperelaiset tietänevät pilkkihaalariin sonnustautuneen Jeesus-ukkelin, joka jakaa Jeesus-sarjiksia rautatieaseman risteyksessä. Ilahdun nykyään aina nähdessäni sen. En varmaan kertaakaan ole huolinut sen lappuja ja pysähtynyt juttelemaankin ehkä lyhyesti kerran, mutta kaikesta huolimatta mulla on siihen lämmin suhde. Siinä se jaksaa tojottaa ja sillä on äänessä sellainen sävy, että sillä on salatietoa. Vähän aikaa sitten se blokkasi yhden nuorukaisen reitin suojatielle ja huomautti, että taivaan ja helvetin välisestä valinnasta olis nyt kyse ja että kyllä hänkin kerran oli ateisti. Mua jaksaa loputtomiin kiehtoa, että kun muut kiirehtii rautatieasemalle tai Hämeenkadulle, toinen jaksaa jakaa Jeesuksen käsiohjelmia sininen pilkkihaalari päällä ja tarjota pelastusta ja tietää asioista vähän enemmän kuin muut. Sitä paitsi se ukko on Tamperetta. Vähän niin kuin se parrakas pappa, jolla on tarralenkkarit ja joka kerran söi Stockmannin edessä valmismaksalaatikkoa, tai se pulloja keräävä mummo, jolla on huivilla sidottu jättimäinen Myy-nuttura päälaella.

Kivaa oli myös, kun menin asematunnelin läpi ja näin yhden puodinpitäjän ehkä 6-vuotiaan pojan esittelevän piirustustaan lihaksikkaalle vartijalle. Piirustuksessa oli jonkinlainen auto, josta esittämiinsä kysymyksiin vartija sai asiantuntevia vastauksia.

Rakas päiväkirja, tänään luin oikein olan takaa perjantaiseen Kasvatus, koulutus ja yhteiskunta -tenttiin. Siihen on pakollisena teoksena Eeva Salmen ja Risto Rinteen teos Oppimisen uusi järjestys. Haluaisin jakaa pari suosikkilainaustani:

Jokaisella perheellä, jokaisella ammatillista peruskoulutusta saavalla nuorella ja jokaisella työssä käyvällä on joka hetki mielessään työttömyyden niin henkilökohtaiselta kuin yhteiskunnalliseltakin kannalta tuhoisa vaikutus.

Ehkä olisi kuitenkin aika erottaa uskon ja toivon viestit todellisuuden ankeasta raadollisuudesta."

(Jälkimmäisen voisi hyvällä tahdolla kai tulkita niin, että vaikka todellisuus on raadollinen, on siinä silti mahdollista lukea uskoa ja toivoa. Harmi vaan, ettei sitä voi kontekstissaan millään ymmärtää niin. Ei kuulkaa, kyllä nyt on kyse siitä, että on turha elätellä mitään hömppätoiveita.) Luin kirjan loppuun ja opin, että täystyöllisyyttä tavoitteleva yhteiskunta on so last season ja että kannattaisi alkaa pikkuhiljaa sopeutua järjestykseen, jossa vain vahvimmat ja sopeutumiskykyisimmät menestyvät ja muiden kohtaloksi jää alityöllisyys ellei peräti työttömyys, jatkuva kouluttautuminen siltä varalta, jos johonkin vaikka huolittaisiin, jatkuva epävarmuus ja riittämättömyys sekä - jos oikein pullat uunissa kärvähtää - syrjäytyminen ja rikollisuus. Kumma juttu, kun Linnan hyvä bataattisoppa jotenkin takertui kurkkuun. Kiitos vain kovasti, Tampereen Yliopiston Opettajankoulutuslaitos, mukavasta oppikaanonista. Yliopistolta lähtiessä itketti, ahdisti ja pelotti. Kokemuksen ulos yrjöttyäni aion pulahtaa lempeään eskapismiammeeseen - aion korjata Kassigan, tehdä Anskulle synttärilahjaksi Friedrich-jääkaappimagneetin, kuunnella pehmeää musiikkia ja katsoa Lost in Translationin. (Eilen luin yhdeltä istumalta Puhdistuksen, ja olihan se nyt ihan jumalattoman hyvä.) Pienet, hyvät asiat, tulkaa tänne ja kietokaa minut, kiitos. En halua valmistua Rinteen ja Salmen yhteiskuntaan. Pahintahan siinä on kai se, että se on totta.

Muutan metsään, kasvatan pitkän tukan ja ravitsen itseäni kävyillä.

(Sitä paitsi toi tyhmä paska kirja oli seksistinen ja huono ja välimerkitkin oli vitullaan.)

- - -

(Tuntia myöhemmin.)
Sigur Rós auttaa. Ja Kassigan pötkömäinen olemus. Sillä on leikitty niin paljon, että sen pää ja käpälät on ihan harmaat, kun taas keskikeho on pysynyt koltun alla puhtaampana.

Viikon Venäjä-tilitys tulee tässä, naiset ja miehet: Menee kuulemma kuukausi, ennen kuin edes viisumikutsu saadaan tehtyä, ja sitten vielä pari viikkoa, kun itse viisumi nikkaroidaan täällä Suomessa. Ahhaha! Taitaa tullakin lyhyempi harjoittelu. Kun nyt ei kokonaan peruuntuisi, koska silloin voi käydä niin, että mukiloin kaikki. (Mukiloida on aika kiva jos sitä miettii samanlai ku kapaloida. Hei öhö öhö.)

Menee paremmin kuin voisi ja sataa lunta ja Leena Krohn on hyvä ja tsättään Iinan ja Oscarin kanssa ja Eeva tulee kohta kylään!

Heräsin sitten puoli kolmelta. Näin taas sellaista puoliunta, että kun torkutin, oli huoneessa mielestäni joku muu, jota torkuttamisesta sai syyttää. Mokoma laiskuri. Nyt onkin pimeää jo.

Mietityttää kovasti tuleva Venäjän-kevääni. Mikä pistää taas menemään, vaikka tänne jääminen olisi paljon helpompaa ja voisin ehkä alkaa sijaistaa ja tenttiä kaikki puuttuvat kurssit ja olla järkevä? Osaan venäjää ihan liian vähän, mulla ei ole minkäänlaista kokemusta suomen opettamisesta toisena kielenä (paitsi syksyinen vaihtarien keskustelukerho, joka oli tosi epävirallinen, ja ne meidän Tobbe syö koko lehmän -sessiot Prahassa Marcin kanssa...), Saransk on KAUKANA ja täysin vieras ja menen sinne täysin yksin ja ja ja ja huiii. Mutta mukavuudenhalu on sellainen kaiken nielevä hirviö, jota vastaan täytyy kamppailla miekoin ja peitsin. Olisin mäntti, nössö ja surkio, jos jättäisin tällaisen mahdollisuuden käyttämättä vain siksi, että pelottaa Venäjä, Venäjä ja Venäjä.

Jotta että jos jollain on tarvetta mukavalle kalustetulle kodille ihan Tampereen keskustan tuntumassa kesäkuun alkuun saakka, saa ottaa yhteyttä.

( Tämä vuodatus jostain kesältä on todennäköisesti kirjoitettu kännissä, eli kannattaa katsoa vähän sormien läpi. )

Käyttäjäprofiilissani lukee seuraavasti:

"Huonot puoleni: Huono tuuli, ikävä muualle.
Hyvät puoleni: Luen ahmien, pisamat."

Pisamat vie aina talvi. Tuuli nyt kuitenkin vaihtelee toisinaan. Luen ahmien - riippuu. Ikävä muualle - sitä saa mitä tilaa. Sain harjoittelupaikan neljäksi kuukaudeksi todella, todella syvältä Venäjältä (ihan kuin Venäjä nyt olis joku Aasiaan päin syvenevä vesi, joka Pietarissa on vielä kiva kahluuallas...) ja olen niin stressissä ja sekaisin, että taidan pulskahtaa tänään isoon alkoholisammioon ja kroolailla siellä jonkin aikaa.

Ja joo ja joo. Viime ajat eivät ole olleet yksiä parhaista. Ja seuraavat ajat jännittää. Onnenpotku on, että ajat on erilaisia, hulluksihan tässä tulis.

http://www.hs.fi/kotimaa/artikkeli/Liito-orava+saattaa+est%C3%A4%C3%A4+Vihdin+Ideapark+-hankkeen/1135242204748

Näh, näh! Keep on fighting, oravainen.

http://www.hs.fi/viihde/artikkeli/Vladimir+Putin+vastaa+nyt+my%C3%B6s+ven%C3%A4l%C3%A4isest%C3%A4+elokuvatuotannosta/1135242109851

Voi paska.

Ja muutenkin. Voi paska. Onneksi paska ei sentään ole monotonisesti aina yhtä ja samaa vaan varioi esiintymismuotoaan.

Tekee mieli mennä peittokääröön ja nukkua, kunnes ei enää muistakaan tätä joulukuun kymmenettä 2008. Viggo Wallensköld said it for me:



(21.24)
Jokohan uskaltaisin kolmen luetun ja yhden kesken jätetyn kirjan jälkeen pystypäin kohdata itseni ja maailman ja tunnustaa, että minä en erityisemmin pidä Virginia Woolfin kirjoista? Vai pitäisikö pysyä kaapissa ja lukea varmuuden vuoksi vielä Mrs Dalloway, jos se vaikka räjäyttäisi tajunnan? Olinko ehkä ensimmäisten kahden kirjan kohdalla liian nuori ymmärtääkseni? Olenko sitä yhä? Olenko tyhmä? Coolit tyypit tykkää Virginia Woolfista. Ja Anna Kareninastakin tajusin pitäväni vasta, kun päähenkilöä kaavittiin raiteilta.

En ole cool, koska:
- En ymmärrä Virginia Woolfia.
- Olen Anna Karenina -myöhännäisherännäinen.
- Kun Jussi luki mulle ääneen pari lausetta teoksesta Alastalon salissa, olin vähällä paeta kirkuen.
- Olen itkenyt vuolaasti lukiessani Pottereita.
- En ole lukenut Sinuhe egyptiläistä.
- Olen vessalukija. (Tällä hetkellä vessaluennassa Sinikka Nopolan Tervehdin teitä kevätsukkahousuilla. Kamoon, kaikki kai nyt vessassa lukee?)
- Yksi suurimmista lukukokemuksistani ikinä on edelleen Anna-Leena Härkösen Sotilaan tarina.